Tanssisali oli koristettu viheriällä, seinille oli asetettu pieniä läkkilamppuja, keskellä oli pari lippua sekä niiden alla ristissä merisotilaan sapelit.
Siinä tanssittiin torvimusiikin pauhatessa.
Rejer oli saanut pumpulisormikkaat käsiinsä ja kainaloonsa naisihmisen, jota täytyi melkeinpä nostaa aina, kun tanssi hänen kanssaan; häntä oli melkein mahdoton liikutella, niin painava ja tipsutteleva hän oli.
Niin käy sen, jota ei tunneta. Hänen täytyi harmikseen tunnustaa liikkuvansa puuproomun kanssa toisten liehuessa tanssissa täysissä purjeissa olevain alusten, sirojen, keveiden kuunarien tai prikien keralla, joiden joukossa siellä täällä näkyi ehkä hiukan pyöreäperäinen leveämpi kaljaasi — kaiketikin naimisissa olevia…
Jäykänlaiselta tämä huvittelu tuntui. Siellä oli koko joukko merialiupseereja, ja ne pitivät tarkkaa lukua arvoasteittensa välisistä vivahduksista; sen kuuli keskusteluista niin hyvin oikealta kuin vasemmaltakin. Kukin vei tanssiin omiansa; ei hänelle ainakaan mitään jäänyt. Mutta jos he luulivat hänen lakaisevan lattiaa kaikilla niillä vaimoihmisillä, jotka he olivat jättäneet istumaan, niin he erehtyivät!
Hänen katseensa kiersi salia; hän tunsi, että asian suorituksessa vaadittiin hiukan kätevyyttä.
Angleesin hän suoritti kylmäkiskoisesti erään kaljaasin keralla, joka oli ajautunut maihin hänen taakseen penkille ja joka piti huolta ohjaamisesta, kun hän ei tuntenut tanssia.
Mutta sitten tuli skotlanninpolkka, ja silloin hän tiesi, mitä tahtoi. Hän oli nähnyt erään pienen, reippaan tummasilmän, jolla oli sysimustat palmikot ja vaalea pitsihame ja joka ei voinut olla niin rikkiviisas. Kasvot olivat karkeapiirteiset — nenä hiukan neekerimäinen — mutta tanssia hän osasi, sen Rejer oli huomannut. Hän seisoi siellä rivissä ja oikein hioi jalkojaan kärsimättömänä ja keinutteli lanteitaan; mutta korkeammalle kuin erään matruusioppilaan kanssa tanssimiseen hän ei ollut ehtinyt.
Rejer oli yhtäkkiä hänen vieressään ja otti hänet ensin skotlanninpolkkaan ja sitten ruotsin valssiin.
Hän tiesi, mitä teki, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin tuo tanakkatekoinen, pitkä, vieras matruusi hienoine sinisine vaatteineen ja rauhallisine teräväpiirteisine kasvoineen herätti huomiota. Hän tunsi sen itse, ja hänet valtasi jonkinlainen hiljainen ja samalla hurja humaltuminen — sen rasittavan, luonnottomasti pidättyvän elämän vastavaikutuksena, jota hän oli kauan viettänyt. Hän olisi voinut tanssia miten kauan hyvänsä, jalat liikkuivat kepeästi kuin tyhjässä ilmassa, kiiltonahkakengissä, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli sovelias pikku narske — hän tunsi olevansa kevyt kuin lintu, ja kirvesmiehen tytär ei hänkään hellittänyt… Se oli alinomaista pujottelua kaikenlaisten parien välitse, hitaiden ja vikkeläin, kömpelöjen ja kompastelevien, ilman että kertaakaan koski kehenkään, aina reippaammin ja sujuvammin kuin kukaan muu. Ja kun hän vihdoin vei tytön paikalleen, ei se tapahtunut siitä syystä, että olisi puuttunut tahtoa jatkaa — hän oli kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt kiitämisen makuun — vaan sen vuoksi, että soitto yhtäkkiä taukosi.