Kun hän meni salin halki paikalleen, tunsi hän olevansa aseman herra; kukaan ei enää epäillyt hänen oikeuttaan lattialla liikehtimiseen.
Kas niin, nyt alkoi jälleen tuo kiusallinen angleesi, jota hän ei osannut. Hän ei halunnut enää ollenkaan antaa hinata itseään sen läpi kuten äsken, hinausköysi johonkin matamiin kiinnitettynä.
Rohkeuden kasvaessa hän oli edennyt puolustuksesta hyökkäykseen ja alkanut hiukan tarkastella toisia. Oli tullut hänen vuoronsa tutkia ja tuomita.
Hän istui siinä penkillä sangen huolettomassa asennossa, jalat ristissä tehden angleesia koskevia huomioita, ja tunsi varsin hyvin, että monikin katseli häntä. Tanssijain parvessa hänen katseensa kiintyi yhä enemmän erääseen sinipukuiseen vartaloon — siinä oli sellaista, jota hän halusi nimittää oikeaksi välimerensiniseksi raikas tuuli ympärillä! — hänessä oli vauhtia — ja sukat ja kengät valkoiset. Saara Rördam se oli, joka aina tanssi ensimmäisten joukossa. Ei käynyt kieltäminen, että siinä oli vartaloa ja ryhtiä! Se oli niitä lujia, norjia mastoja, jotka kannattavat suuriakin purjeita, ilman että raakapuut katkeavat. Niin, kyllä tosi paikkansa pitää, komea hahmo se on — oivallinen tukka: keltaista ja tummaa sekaisin, hiukan Triestin eläintarhassa nähdyn seebran malliin — mutta aika sievä joka tapauksessa! Turhaa vain oli, että hän vielä erikoisesti espanjalaistutti niskannousua kiertämällä hiuksensa tuollaiselle nutturalle — hän on riittävän uljas muutenkin. Iloinen hän oli tänä iltana, niin että sädehti; Rejer kuuli hänen nauravan tuolla loitompana, ja pian hän tuli yhä likemmäksi. Monenlaista sitä on naisväkeä maailmassa, ajatteli Rejer, toisista pitää, toisista ei pidä, mutta kukaan ei osaa sanoa syytä siihen.
Saara Rördam tuli tanssivuorolla aivan hänen paikkansa luo, ja se pelkkä pikainen katse, joka tuli Rejerin osaksi, ikäänkuin sinetöi ajatuksen. Katsetta myötäili piirre, jonka luultavasti oli määrä sanoa suunnilleen tätä: hänen mielestään Rejer istui siinä keskellä penkkiä ja nosti nenäänsä aika lailla liian korkealle ollakseen vain matruusi ja sitä paitsi halonhakkaaja heidän vajassaan.
Rejer nosti jälleen polven toiselle polvelleen ja kumartui taaksepäin samalla välinpitämättömästi heilutellen säärtänsä.
Hän katseli Saaraa tutkivan hävyttömästi — tapa, johon hänen kasvonsa niin hyvin soveltuivat, niin että tanssijasta tuntui, kuin hän olisi liikkunut kuvastimen edessä, joka ei heijastanut häntä missään ruusuisessa valossa. Mutta sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi ja — Rejer ei voinut sitä kieltää — sitä uljaammaksi hän kävi. Hän nauroi ja jutteli tanssijansa kanssa, mutta niskanseutu muuttui yhä espanjalaisemmaksi, ja vihdoin sai Rejer, parin siirtyessä loitommaksi, jäähyväissilmäyksen, joka täysin korvasi kaiken ikävyyden, mitä Saarasta oli hänelle ollut.
Naisväkeä pitää vain kiusata, niin niistä tulee koreita — mietti Rejer — muuten tähän pohjoismaiseen kalanvereen ei saa vauhtia — toista oli Välimerellä!… Ja sitten hän lähti, angleesin loputtua, ottamaan taasen tanssiin pientä latteanenäistä kirvesmiehen tytärtä. Mutta tällöin hän näki tytön matalan pään ja palmikkojen takaa Saara Rördamin sinisen hahmon ja hänen loistavat silmänsä.
Ilta kului, ja hän oli jo tanssinut sekä naimattomien että naineiden kanssa. Tähtiyö kimmelsi sisään molemmista avatuista kulmaikkunoista, ja katonrajassa riippuvan punaisen kynttiläkruunun tippuvat talikynttilät lepattelivat vedossa.
Hän oli päässyt tuuleen, epäilemättä; ja hän kiristi niin tiukalle kuin suinkin saattoi. Matamien kanssa suoritettujen parin viime tanssin tarkotuksena oli osottaa Saara Rördamille, että Rejer oli hänen veroisensa, vieläpä sen hyvin havaitsikin.