"Naisväen laita on nyt toinen kerta kaikkiaan, ei sille mitään voi, hyvä neiti!"
"Oh, enpä tiedä, onko se niin kovin toisinkaan!" sanoi Saara jääden hiukan miettivänä seisomaan. "Minä olen aina tuntenut ankaraa painoa rinnassa, kun laivat ovat keväisin lähteneet. Jospa olisi saanut kerrankin mennä mukana ja nähdä maailmaa toisaalla, silittävätkö ja leipovatko ja lakaisevatko ja pesevätkö ne sielläkin aamusta varhaisesta iltaan myöhään…
"Kun tulimme tauluinemme koulusta täyttä lentoa ja tiesimme, että Ringdalin 'Gydan' tai Rödin 'Ahdan' piti lähteä tai että 'Muisto' nosti satamassa ankkuriaan, niin takaanpa, että me pikkutytöt saimme jalat allemme — ankkuriketjun ääni se herättää niin outoa tunnetta! Kirjat ja taulut ja kynäkotelot heitettiin yhteen kasaan ojan pientareelle ja sitten sitä mentiin näköpaikoille tai alas satamaan tai veistämövallille, missä laivat milloinkin sattuivat sijaitsemaan. Matruusit ne kiikkuivat kuin linnut raakapuilla purjeita levittelemässä ja jokainen näytti voivan katsella ulkomaille asti!… Hohoi — toisenkin kerran silloin rintaa ahdisti, kun tiesi olevansa tyttö, jonka on pakko jäädä kotiin. Siellä oli laulua ja siellä oli elämää lähdettäessä. Matruusin ääni ihan muuttui, kun hän pääsi laivalle…
"Kun ne olivat kaukana satamansuun ja niemen tuollapuolen, niin meidän täytyi laputtaa kotiin niin köyhinä kuin olisi puoli maailmaa meidät jättänyt!"
Saara tarttui äkkiä silitysrautaan, jonka hän oli unohtanut, niin että paidassa näkyi ruskea kolmio.
Rejer oli noussut seisomaan ja suoristanut vartensa:
"Niin, kunpa naisväki olisikin tuota lajia! Teidän pitäisi mennä naimisiin uljaan meripojan kanssa, neiti Rördam — niin te pääsisitte täältä keittelemästä ja paistelemasta."
156
Saara iski raudan lujasti ja painolla paidankaulukseen:
"Kiitos hyvästä neuvostanne, Juhl. Meri on epävarma pohja eivätkä meripojat ole sen kummempia. Olen nähnyt monen palaavan kotiin ja kopeilevan tyhjin taskuin." Hän katsoi Rejeriin jotensakin terävästi.