Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenin majataloon. Avoimesta matkalaukusta nostettua vaatetavaraa, tärkättyjä liinavaatteita, valkoisia liivejä ja nahkahansikkaita, uusia ja käytettyjä, oli siroteltu pitkin tuoleja. Parranajopeilin hän oli asettanut pesukaapin päälle ja molemmin puolin talikynttilän:
— "Juhlittu vähän hirveästi Sande-vuonolla… Minä arvelin, ettet sinä nyt viikossa tai parissa kerkiä kuolemaan, Juhl, ennenkuin minä ehtisin tulla juttelemaan kapteenille, että hän antaa sinulle etumaksua. Et suinkaan sinä missään tapauksessa ole tuuditellut sieluasi siihen horrokseen, että minulta rahoja löytyisi?" kääntyi hän leikkisästi kysymään peilinsä äärestä. "Mehän sovimme, että se saa jäädä maksettavaksi siksi kun taas lähdemme yhdessä merille."
"Ei", nauroi Rejer — "en minä ole aikonut teitä kiristää, perämies! — näittehän sen kirjeestä."
"Kyllä, kyllä!" — hän ryhtyi jälleen partaansa ajelemaan — "Kyllä minä puhun kapteenille sekä sinun että itseni puolesta — sillä tällainen maissa vietetty talvi tekee ihmisestä suorastaan vaivaishoitolaisen… Minä vihjaisen hänelle siitä illalla, kun hilaudumme sisään punssipöydän ääreen."
Hän veti jalkoihinsa lakkakengät ja tömisti niitä lattiaan.
"Kas noin!" — hän suoristihe — "nyt minä luullakseni olen lähtövalmis."
Ja hieno hän olikin kiireestä kantapäähän, ei sitä sopinut kieltää.
Rejeriä tuo rohkea, reipas merimieshahmo aina viehätti; se oli kerta kaikkiaan vanginnut hänen kauneudentunteensa.
Kun he erosivat kadulla, sanoi Lind: "Sen verran minä ymmärrän säänmerkkejä, ettei Singdalsenista kukaan pääse ennen aamun valkenemista, ja sen vuoksi ei sinun liene syytä käydä minulta tiedustamassa raha-asiain tilaa ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä siinä kello neljän viiden tienoissa."
Rejer kääntyi oikealle. Nyt täytyi oikein toden teolla ryhtyä tutkintolukuihin, ja viimeiset hetket tässä olivatkin käsissä!