Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen
Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; — mutta
äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki
Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille…
… Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin kolmetoistavuotiaasta asti.
Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. — Hän oli niin levoton, niin levoton!
Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; — hän jatkoi vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.
Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.
"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! — Mitähän tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"… tuli sitten hetkisen kuluttua, ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" —
"Missä on Barbara, Alida?" — kysyi tuomari sitten; ääni vapisi lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, — jotakin sangen tärkeätä!"
"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon", ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."
"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. — "Katso ja ihaile, Eufemia! — näitä hienoja tohveleita, jotka hän on unhottanut… Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, — tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"
Tohveleita tarkastettiin —