Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, — siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, — silmäillä laitoksen yli puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä kaunis työn tulos!
Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua huoneestaan 6-8 viikkoon.
Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään ohjeita annettavana.
Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi nurkkahuvihuoneen luona.
Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.
Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa, jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; — maa oli sellaista, että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin —
Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.
Sitten pudisti hän päätään… Ei ollut ensikerta, että hän huomasi olevansa niin hajamielinen!
Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa avuliaisuuttansa, — kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna kuntoon ja perkata — luultavasti nuoria varten…
… Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita, kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle… No, se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.