Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä vaunuissa.

Ja lahjoja saatiin myös, — liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän kanssa monia kiertoteitä… Oli se kiusallista aikaa…!

Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa sitä katselemassa, — tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.

Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.

Niin, ne miehet — ne miehet!…

Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, — rasittavia kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!

Ja ei niin sanaakaan mistään!…

Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.

Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, — se teki vain hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä…

Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli kyseessä isän auttaminen konttorissa, — mutta muuten niin oikullinen ja — häijy, voi miltei sanoa. —