Rouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja kannusti Figaroa happamen näköisenä…
Hän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi sen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita… Hän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä jälestäpäinkään. —
Tuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin…
Aitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja työväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin tulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä täällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli omiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin…
… On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia, jotka takertuvat niihin kiinni… Alidaan olivat hänen ajatuksensa keskittyneet… Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin äitikin… Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista norjuutta, jota Bolettessa… Hm, — hän pani Figaron taas ravaamaan — —
Hetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät tuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja mielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita…
Ja sitten Kvigstadista vävypoika!… Se on totta totisesti hänen ihmetöidensä huippu! Originelli mies — loistava pää…
… On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa… Hän huokasi kevyesti.
Tahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää… Silloin ei riitä kokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on vallannut toisen mielen! — Hyvä, Alida! — Hän käänsi hevosensa sille varjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti hevostaan. — —
— Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja tyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen terävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.