Työnnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen tyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan…
"'Neitsyt Marian kultakenkiä'"… sanoi Rein, nyökäyttäen päätään kukkia kohden, joita Merete järjesteli… "Ne muistuttavat minua aina äidistäni… Se oli hänen lempikukkansa", — sanoi hän soutaen. — "Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen vaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: — 'Nuo… nuo loistavan keltaiset, — ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian olosta tässä maassa!' — Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran katolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa"…
Merete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia —
"Että tekin olette kerran ollut pieni", — puheli hän mietteissään, — "ja puhellut äidin kanssa! — Aivan toisin kuin kaikki muut pojat, voisi ajatella… Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan johdolla. — Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt kaikkea ennakolta."
"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin loittoni, — ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä, kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut — jonnekin salaperäiseen maailmaan. — Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" — lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä… Rajat ovat ne muodot, joihin maailma valautuu…
"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet pistää sivistyksen silmälaseja."
"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" — sanoi Merete miettivästi.
"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua teidän elämässänne, Merete?" — kysyi Rein tutkivasti.
"Oh — en"…
Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.