— Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.
Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili, kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, — ja suuteli sitten kevyesti Mereten otsaa — —
Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.
… "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti takaisin.
Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa keittiöstä.
Rein ojensi hänelle molemmat kätensä —
"Omistanko sinut vielä tänään, —?"… kuului miltei tuskallisesti.
Merete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.
Rein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:
"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja rumasti sinulle puhuttiin eilen. — Omalle, rakkaalle, ihanalle Meretelleni!"