Se oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää, — ja "se kyllä sopisi… kyllä sopisi" toisti Rein — —.
Rein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne yhteen.
"Se on sinun, Merete!"
Merete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.
"Pidä se! — Pidä se toistaiseksi," — huudahti hän hermostuneesti. —
Hän hypähti ylös ja poistui äkkiä ovesta. — —
* * * * *
Merete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi seurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi itsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.
Lauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten lauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua ylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä seuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille, jonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia syyslehtiä…
He saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan keskenään.