Sitten alkoi Rein:
"Tästä olet kulkenut, Merete! — ei, et ole kulkenut… Lapsena ja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, — kuvittelen mielessäni, — monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse… Silloin olet kai ajatellut monia asioita, — niihin aikoihin, kun aloit tulla täysikasvuiseksi, — että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta maasta — tahi hyvin kaukaa, — niinhän?" —
"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin sinut sillä tavalla —. Silloin se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni, tyhmä tytöntypykkä."
Ja sitten täytyi Mereten — Rein pakotti hänet siihen — kertoa kaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, — kaikesta, joka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista kirjeistään…
Ja sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren rannalla, — lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan isästään — ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut juoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka miltei ovat leikkineet yhdessä.
"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, — olisihan se edes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!"…
Kuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, — ja "hänellä itsellään" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran näyssään.
Rein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä intohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa vasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.
"Rientäkäämme!" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, — ja hiljensi kulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle…
Siellä hengitti hän syvään —