"Siunattu olkoon lapsuutesi, jonka olen jakanut kanssasi, Merete! —
Lovandet olkoon todistajamme!"
Merete ei käsittänyt häntä — täydellisesti. Mutta olihan niin paljon, jota hän ei käsittänyt… Ja ne kysymykset, jotka hän aikoi tehdä, kuolivat aina sydämentykytykseen, jonka hän sai ajatellessaan että he pian, hyvin pian kuuluisivat toisilleen, — ja silloin — silloin hän kyllä — —
Sitten kohtasivat he puujalka-Larsraukan, joka nilkutti heitä vastaan kainalosauvoineen —
"Hän ei ole menettänyt jalkaansa, hänen toinen jalkansa on synnynnältään liian lyhyt", selitti Merete.
Reinin kasvoilta näytti väri katoovan. Hän ei vastannut, kulkihan vain ääneti tiehen tuijottaen…
Äkkiä pudisti hän nyrkkiä taivasta kohden —
"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! — Mutta mitä voi sanoa siitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!
"Hän vaatii rakkautta!?"
Rein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten taas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.
"Niin, niin", — sanoi Rein sitten hymyillen hänelle… "Pakkanen antaa poskillesi niin hienon värin, — tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!"