— "Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta kirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön"… sanoi Rein raskasmielisesti hymyillen.
"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani huolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka poikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen sivulta, välistä taas seisoa kannoilla — ja alituisesti kuulin äänen, joka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta kuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli minua vastaan, ja se halveksi minua! —
"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; — mutta sinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa —
"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä jälkiä — ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi — Merete! — Merete! —
"Niinhän?" — Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. — "Pianhan pääsen huutamasta jälkeesi? — Sano, lupaa minulle se, — suutele minua vakuudeksi… Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme."
Hän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.
"Mikä sinua vaivaa?" — huudahti Merete. — "Minkätähden olet niin kiihtynyt tänään?"
"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä"… kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. —
"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän"…
"Oo, Rein! — emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!"