* * * * *
Samana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.
Rafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika mukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa — kahden kesken. —
Renki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän olisi pelännyt sanoa sanottavaansa:
Paimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä herra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui kovimmin!… Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä. Talonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen kuin rupesi hämärtämään, — ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa eräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut. Se oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.
Seuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei maksanut vaivaa etsiä. — Se ei antanut koskaan mitään takaisin!
Sanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.
Ja tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia silmäyksiä, — täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa lapsiraukkaansa.
He tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä, — hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja ymmärtänyt kaikki. — Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää kaikki yksityiskohdat, — kaikki, mitä he tiesivät.
Hän ei välittänyt lohdutuksesta, — otti kynttilän ja meni Reinin huoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin…