Hän laski kuin unessa testamentin luotaan, — avasi paperin toisensa jälkeen, — etsi etsimistään jotakin selvitystä.

Eräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja lehtiä…

Hän siirsi kynttilän ihan viereensä, — luki tarkasti epäselvää käsialaa, — painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa samalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku…

— "Ei siitä ollut mitään apua. — Ei ollut mitään apua", — alkoi ensimäinen lehti. — "Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin — tekemällä ulkomaamatkan!… Mutta minut voi olemuksen yksinäisyys vallata keskellä ihmishyörinääkin — pahimmin juuri silloin!…" —

* * * * *

Muistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja kuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka oli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun olin vuoden vanha…

Se oli kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.

Äiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se täytyy salata…

— Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni — tunsin kuin otteen selässäni, — kuin takanani olisi ollut jokin, jota en kuitenkaan nähnyt.

Ja sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä… jostakin pahasta, joka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! —