Kun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon alla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan…
Tunnustelin sitä alituisesti… kauhistuin hirveästi, — välistä tunsin sanomatonta epätoivoa, — en rohjennut uida toisten poikien kanssa, — pysyttelin arkana itsekseni.
Aloin kaihtaa ihmisiä, — voin kauhistuksissani tuntea pitäväni ruumiissani, — kantavani — toista henkilöä, jonka varpaat ja kädet pistivät esiin minusta. — Kasvavana ollessani heräsin öisin kauhunhuutoon. — Nyt musertaisi se minut!…
— Vahva tukankasvuni! — Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut vahva tukka, — että se oli suvussa. — — —
* * * * *
— — Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi valoisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, — erotan tähdet… Tiedän, että on olemassa sielu, — niin etten rohkene päästää valloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. — Luomakunnalla on myös henkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna tuskaan, — ottaakseen osaa elämään, — peläten auringonpaisteesta taas vaipuvansa takaisin syvään varjoon. — — —
* * * * *
— Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat päässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla samallaisella tavalla… Hämähäkki ja kärpänen!…
Kuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme jäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta luonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan hengeksi. — —
Tiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä… Ja niin voi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla neljä kokonaista metsää! — — —