Kenties on syvällä minussa hänen oma sykkivä sydämensä, — hänen omat viettinsä…
Pimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut yöstä… — — —
* * * * *
— "Elämän juhla", — niinhän sitä kutsutaan… mutta ei vain minulle! — — —
* * * * *
— Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän paperilehden yli.
Hän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut, — elänyt niiden sisällön…
Ihmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen yhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun hän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus, jotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle selkosen selvät.
Hän istui liikahtamatta, katseessa kuvastuen sisälliset näyt. —
Hänen ruumiinsa alkoi nytkähdellä ja hänen silmälautasensa vapisivat ikäänkuin hän olisi ponnistellut taas herätäkseen.