"Jos hänellä on kuin majuri Howardilla Mohikaanissa kivääri riippumassa olalla ja uhkaava katse, niin on hän saapa Eu-femian ", — lausui juhlallisella äänellä Merete.
— "Ja jos hän on niitä, jotka kuljeksivat hiljaa kuutamossa ja kohtaavat neitosen lehdossa, niin tulee se olemaan Marianne… Mutta jos se on hauska ja kiltti paksu miehenpalkero, joka tahtoo hyvää ruokaa, niin saa hän sinut, Barbara… Hiljaa", — keskeytti hän itsensä, — "isä virittää viulua. Joudu nyt sisään, Alida…"
Vähän myöhemmin kuului sisältä useat kohdat toistamalla Haydnin menuetti.
Eufemia jäi istumaan rappusille saaliinsa kietoutuneena ajatukset liidellen iltahämyn vaikutuksesta korkeissa unelmissa, samalla kun Marianne näkyi kävelevän edestakaisin pihamaalla rauhallisesti keskustellen konttoristi Schmidtin ja Augustinusenin kanssa, jotka olivat palanneet tieltä.
Aitan rappusilla istui vanha Henschien, konttorin monivuotinen yksinuskottu holhoojantoimen hoitaja, kumaroilla hartioilla palttoo, nauttien iltapiipustaan.
Suuressa puolipimeässä arkihuoneessa neuloi rouva kudintaan, nojaten unisena sohvan selkämykseen. Merete taas oli istuutunut ompeluksineen toisen ääreen niistä kahdesta talikynttilästä, jotka messinkijalustoissaan paloivat pianolla, ja Barbara istui lankavyyhteään kerien ikkunan luona.
Tuomari käveli edestakaisin lattialla viulu riipuksissa kädessä, tuontuostakin ajatuksissaan näppäillen kieliä, Alidan harjotellessa menuettia pianolla.
"Nyt se menee! — nyt soitamme sen yhdessä — viimeisen kerran…"
Hän painoi viulun korkeata, jäykkää kaulahuivia ja leuan kauluksen nipukoita vasten sekä veti tulisesti jousta, huojuttaen ruumistaan ja joutuen kokonaan innostuksen valtaan.
"Tämä on suloista — — — Ja nyt otamme toisen… Tänä iltana soitamme Haydnia… Verratonta…"