Heidän soittaessaan, — tuomari istui pianon ääressä Alidan vieressä, — torkahti rouva useita kertoja. Vihdoin tarttui hän päättävästi neuleeseensa, joka oli valahtanut hänen syliinsä, avasi hopeaisen keränpitimen ja pani työnsä kokoon. Ja ettei häiritsisi, nyökäytti hän päätään vain Barbaralle ja poistui huoneesta. — — —
— Merete oli pannut pois ompeluksensa ja siirtynyt siihen sohvan nurkkaan, jossa äiti oli istunut, ja Eufemia ja Marianne olivat toinen toisensa jälkeen hiipineet huoneen pimeään…
Seinäkellon viisarit näyttivät osottavan muutamia minutteja vailla puoli yksitoista — perheen määrättyä makuullemenoaikaa.
He olivat sinfonian viimeisessä osassa, jossa sävel nousi nousemistaan kuin syvältä äärettömän meren pohjalta…
Mereten johtui juuri mieleen kumartua eteenpäin ja kuiskata Mariannelle: — "Ajattele, huomisiltana istuu hän ehkä täällä kuuntelemassa!" — kun hän äkkiä, kesken kumartumistaan, pysähtyi ja rupesi katsoa tuijottamaan…
Tuolilla seinäkellon ja uunin välillä istui mies kädet toisella polvella ja katsoi häneen. Miehellä oli niin kaunis otsa ja pystytukka. Näytti siltä kuin mies olisi tietänyt kaikki hänen ajatuksensa ja hymyillyt niille sekä ilvehtinyt hiukan hänen kanssaan…
Sitten katosi olento, kumarrettuaan syvään päätään, ja samassa saivat hänen kasvonsa niin tuskallisen, kärsivän ilmeen…
Merete istui hämmästyksestä mykkänä, kauhistuneena, sävelten kaikuessa huoneessa ja vaimetessa loppuakordeihin.
Kello löi puolentunnin lyönnin…
Piano suljettiin ja kukin korjasi hiljalleen tavaransa kokoon…