"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja. Mutta mitä hän sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"
"Vai niin, — todellakin?"… Tuomari ojensi innostuneena päätään kankeasta kauluksesta.
"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."
Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa…
"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän surullisesti, — "Se on kova välttämättömyys!"
"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", — sanoi rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."
"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, — "häntä ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan… Hän on harhaileva taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa kotimaassaan."
Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla: "tervetuloa!"
Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa puhalsi kaksi erilaista tuulta.
Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen näköisenä.