"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso avainkimppu kädessä.
Hän istui penkille. —
"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. — "Minä lähetän aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla — tai onko se kenties liian aikaista näin matkan perästä? — Kahvia ja voileipiä… Talossa on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.
"Kiitos, neiti, — niin, tehän olette kai Marianne-neito, — jollen vain erehdy, — olen aivan peloissani!"
… "Ja jos tahdotte maitoa, niin… Maitoa on tosin nykyisin vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta. Melkein kaikki lehmät — ja karjakot ja yksi rengeistä ovat karjatalolla."
"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", — puuttui Barbara innokkaasti puheeseen tikapuilta.
"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.
"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut suohon."
"Tämä on siis tuomarin tila?" — virkkoi Rein kuin itsekseen… Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.
"Augustinusen!" — huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne…"