Siinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään…
"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, — imartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi", — huudahti Kvigstad puoliääneen.
"Hiljaa, hiljaa", — sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja kurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin metsäistä rinnettä.
Hän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia hiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.
"Katsokaa", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän naisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. —
"Katsokaa, — näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata korvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi… Tuossa se nyt könkkäsi tiehensä!"
Hän nauroi… "Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe."
"Ho-ho-ho-hoo!" — huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman… "Täällä istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja pensaissa."
"Halloo — halloo-o! — Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!
Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä…
"Huu! — eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun hiljaisuuteen? — Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!…"