"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän, kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti, että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."
"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.
"Aivan niin! — Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta — ja syömme sen sitten ja nautimme siitä…"
Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.
Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus ja sen vieressä pieni puutarha.
Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin, Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.
Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.
"Peli on teidän, Oppen", — muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.
"Hyvää päivää, rakkaat lapset", — kuului sitten, samalla kun terävä, nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana. — "Voidaanko kotona hyvin?" —
"Vai niin, — kaikki hyvin!"