"Kuule, Alida", — kuiskasi sisar salaperäisesti, — "luuletko, että Arentz sai rukkaset Mariannelta ja että hän sentähden matkusti tiehensä niin äkkiä? Olen ajatellut nyt, että hän olisi tahtonut hänet. Hehän olivat aina hyviä ystäviä; mutta se Marianne on aina niin käsittämätön…"
Alida veti vain hiukan halveksivasti huultaan.
"Nyt et taaskaan sano mitään, Alida! Eikä hän suinkaan voi sille mitään, että joku rakastuu häneen", jatkoi Merete kiivastuen.
"Hm-m —"
… "Ja että hän sitten antaa rukkaset, siihen kai hänellä lienee lupa, tiedän mä."
6
"Niin sitten, niin —"
"Mitä sitten, mitä; ole hyvä ja sano se… Sinä syytät aina
Mariannea!"
"Ohoo, — totta tosiaan ketään ei kosita, jollei asianomainen itse anna ensin vähän aihetta siihen… jolleivät toiset hyväntahtoiset sielut järjestä sitä", sanoi hän tuskin kuuluvasti.
"Hyi sinua, — hyi, sanon minä."