"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, — "meille ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta… Kiitos, Bie-neiti, tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, — ja sitten vähän tuota mainiota härän kieltä. —"
"Luonne, sanot, luonne"… toisti Ra-täti hermostuneesti; — "jos ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita asioita!"
"Niinpä kyllä, — meidän tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten meille, — ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", — sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, — "tädin, joka on aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."
Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, — "johtaa dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin suorittaisi tutkintonsa!"
Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:
"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule Eufemia… Tule Alida! — Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?" kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin teille, Oppen"…
Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.
Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään, kuten tavallisesti.
Seinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa —
"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti jäykästi. — "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan…"