"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! — Ei, ei se asusta", kuului jonkunverran surumielisesti… "Minä olen jo kauan sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja riippumaton — suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä maailmassa…"
"Onni, — onni!"… Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin. Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."
"Maailma on merkillinen… Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari ajatuksiinsa vaipuneena, — "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee…"
"Mitä, — mitä" — sähisi Ra-täti.
"Hm, — hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen kunnianhimo."
"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua… viulua, — soittaa — luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien syliin!"
Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, — olet kyllä oikeassa, täti — mihin he kaikki joutuvat!" — Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.
"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon — —. No, katsos nyt — eikö hän enää syö… Bie, Bie! — tuokaa enemmän teetä — ja kermakakkuja — — Noh, kyllähän tyttärille aina jonkin keinon keksimme! — Katsos nyt — katsos nyt —"
"Ei; ei, täti… Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja…
"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari huoaten.