Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.
"Se on väärä tie… se on väärä tie!"… huusi hän päätään pudistaen ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut kohinalta ja jyrinältä. — "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, — ei vie pitemmälle… kuuletteko, — e-ei vie pitemmälle!" huusi hän viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden odottamaan…
"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", — selitti hän ja riensi edellä tietä näyttämään.
Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!…
Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään rotkosta.
Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi punaisia läiskiä…
— "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle." sanoi Rein äkkiä.
"Kums… kums… ja… piste ja loppu!… Piste ja loppu!"… Hän seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. — "Sitten nukkuu niin tuskatonna patjoilla…"
"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.
"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", — sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten puoleen, — "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa — — morsiuspuvun ja pitsiharson… tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö totta? —