Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona, milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena äärettömillä avaroilla tasangoilla… Sankowitzin mielessä leikkivät kotimaan mielialat… Hän puhui kuin vierasta kieltä…

Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen ruvettiin jo puhelemaan ääneen…

—"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla kuin tuuletettu huone!" — virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia kynttilärannikoiksi.

Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle… Taas lörpötteli hän käsittämättömiä!

"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan voi saada ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.

"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.

"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"… virkkoi hän mietteissään, — "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän puhetoverina, niin —. Moinen häikäilemätön henkilö, — joka sanoi 'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, — ja voi uhata petoa toisessa… Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin perusteihin, sanon teille, Merete-neito…"

Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui… Mutta tuntui siltä kuin hänet lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri tuolla tuolilla sinä iltana… Ja nyt oli samoin laita kuin silloin, että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset —.

* * * * *