"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista, jotka hän aiheuttaa, Henschien?" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun pianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen ja huusi käsiään taputtaen:
"Makaamaan, makaamaan!"… — — Sisarusten järjestäessä huonetta mutisi Marianne vielä:
"Hän on muuten vähän enemmän kuin omituinen, arvelen"…
"Niinpä tosiaan, ja vähän enemmän kuin vaativainen", vahvisti Eufemia, — "kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja kalastussaappaissaan joka paikassa talossa!"
"Ni-in, ni-in — se ei ehkä — ehkä — sovi se"… lisäsi Marianne.
"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä äidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään", sanoi Eufemia, — "ja kaikki on joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden."
"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!" — huudahti Merete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti heilutellen jalkojaan.
"Sinun nenääsi ei vielä kiinnitetä huomiota", sai hän vastaukseksi
Eufemialta.
"Ei. Jumala paratkoon… Luonnollisesti isän edut huolestuttavat teitä niin suuresti!" jatkoi Merete. "Isä itse sanoo muuten olevansa niin äärettömän tyytyväinen häneen."
"Etkä sinä yhtään vähemmän, näyttää siltä", — virkkoi Marianne. "Hänhän on viime aikoina ruvennut kunnioittamaan lasta luottamuksellaan ja monilla syvämietteisillä mietteillään."