Kvigstad istui pahantuulisena huoneen pimeimmässä osassa, tuijottaen Alidaan ja tuskallisesti tarkaten hänen jokaista liikettään ja hänen jokaista sulhaselleen lausumaansa sanaa.
Nergaard ärsytti Mereteä ja vitsaili hänen kanssaan. —
Ja Marianne istui Augustinusenin ja Schmidtin ympäröimänä, kerrotuttaen heillä kokemuksistaan sinä päivänä ja jouluhuveissa.
Uunissa alkoi tummeta, ja Marianne meni uunin ääreen, laskeusi polvilleen ja kohensi tulta ennenkuin pisti uusia halkoja uuniin, jolloin tulennos taas leimahti tuleen ja rupesi valaisemaan…
Mutta nyt tuli Alidalle liian kuuma, niin että hän siirtyi kauemmaksi huoneeseen.
Huoneessa oli syntynyt kuiskaava tuttavallinen hämymieliala ikäänkuin siellä olisi ollut ainoastaan pareja.
"Tällainen hämäränvietto maalla joulunaikaan on hyvin hauskaa!"… virkkoi Gaarder.
"On muuten yhtä ja toista ulkona pimeässä ja lumessa, joka painaa valkoisia kasvoja sellaista 'hauskaa' ikkunalasia vasten ja katsoo sisään", tokasi Rein äkkiä.
"Niin", myönsi Nergaard, — "kulkea tassutteleehan kummituksia ja kaikenlaisia muita aaveita lumessa ulkona näin joulupimeässä. Kaupungissa tekevät niiden olemassa olosta lopun poliisit ja vartijat. Ja piru itse on muuttanut Vardöhusiin, tiedätte kai; ihmiset eivät tahdo enää uskoa siihen täällä alhaalla."
"Uskoa?" — toisti Rein. — "Usko on vakuutus siitä, jota ei näe, sanotaanhan raamatussa niin… ilmahinen kappale!… sanoa uskovansa, on utua, ja sanoa ei uskovansa on myös utua!… Juuri kun on saanut sen kiinni, katoaa se kuin savu kädestä. — Ja kuitenkin —!"