"Mitä sinä lavertelet? Punnitse tarkoin sanasi!" huudahti Nikolai kiivaasti.
"Oh-hoh" nauroi hän; "etpä tosiaankaan ole niin vieras hänelle — olettepa melkein sukulaisia… Ja suurellisiapa sitä ollaankin! — sen saimme kyllä silloin suvella äidiltäsi kuulla, kun hän sai hänen maksamaan sen hienon mustan hameen, eivätkä he enää tahtoneet ta'ata hänelle neulomatarpeita kaupaksi"…
Nikolai oli kylliksi kuullut. Hänen äitinsä oli hänestä melkein verenkin imenyt… ja sitten — kuitenkin hänet pettänyt!
Tästä hetkestä ruveten hän alkoi katsella häntä välinpitämättömyyden kylmässä valossa.
Ei hän ollut koskaan hänelle mikään äiti ollutkaan — ei milloinkaan hänestä rahtuakaan välittänyt!… Mitä hän oli äidin hellyyttä tuntenut ja siitä ajatellut, se oli vaan pelkkää luulottelua ollut!
Ei hän tiennyt, oliko itse tullut ajatelleeksi tuota nimeä, vai Jakobineko sen olisi maininnut, mutta se soi hänen korvissaan kuin tyhjä alasin vasaran alla hänen kiirehtiessään alaspäin:
"Ludvig Wejergang!"
Äidin hän oli ryöstänyt häneltä jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan… riistäisikö hän nyt vielä Sillankin?
Asia rupesi jo viimein hänestä tuntumaan mahdottomalta, ja hän hiljensi vauhtiansa.
Tuo Jakobine oli aina ollut niin täynnä juttuja ja valheita! Puhe Sillasta oli vaan pelkkää juorua ja hölynpölyä!… Että nuo kolme tyttöä olivat lähteneet kävelyretkelle vähäsen markkinoita katsellakseen, siinä nyt ei sentään niin mitään moitittavaa ollut! — ja sitten luulotteli tuo suulas Jakobine, jota he eivät seuraansa huolineet, että he olisivat kaikin kolmisin markkinatansseissa!