Hi-hi-hi! Kait se oli Silla, joka sen oli keksinyt! — Kyllä hän kertoisi vielä Sillalle sen oikein oivaltaneensa heti samassa, kun Jakobine sitä hänelle juorusi!
Hän pudisti päätänsä; hetkisen aikaa hän tunsi olevansa niin sanomattoman rauhallisella tuulella, ja sitten hänen ajatuksensa jälleen katkerina äitiin palautuivat. Mutta — eipä saattaisi olla haitaksi, jos menisi sinne ja vähäsen kurkistelisi ympärilleen; — lienevät piankin pistäytyneet ulkopuolelle soittoa kuuntelemaan! —
Patarummut jymisyttivät ulkona huvipaikalla iloa ilmoille pitkäin matkain päähän. Viereisessä eläintarhassa räikkyi korvia särkevä vaskitorvi ja ulkopuolella seisoi kansaa katu mustana.
Ei ollut helppoa arvata, minkä tähden se häneen sillä tavalla vaikutti; mutta sangen levottomaksi hän tuli jälleen.
Valaistulla portilla levittivät lekkuvat lyhtyrivit ja muut tulitusneuvot epävakaista valoansa rankassa, tuulisessa ilta-ilmassa; niitä näytti himmentyvän ja sammuvan milloin puoli riviä, milloin kokonainen, ja leiskahtavan jälleen ja luovan lisääntyvää valoansa hangelle ja ihmisjoukkoon, jota taukoomatta sisään virtaili.
Täällä pääsi liikkumaan ainoastaan askel askeleelta; mutta vitkalleen eteenpäin pujotellessaan hän katseli ympärilleen ja urkki silmillään. Tunteakseen sen olennon, jota hän vaaniskeli, tarvitsi hänen nähdä vaan vilahdukselta.
Ei ollut häntä ainakaan noitten joukossa, jotka tuolla ulkona seisoskelivat!…
Oli melkein ikävätä nyt, kun kerran oli toivonut häntä tapaavansa!
Hän alkoi jo tuumia kääntyvänsä ylöspäin markkinakojuille etsiäkseen häntä sieltä, ja hänen silmäyksensä liitelivät nyt vaan huolettomasti sinne ja tänne.
Tuo?… tuo, joka noin nauroi ja punotti tuolla puutarhan puolella, jolla oli pyöreä hattu ja sieppuranpätkä kaulassa ohuen nutun päälle — se ei ollut kukaan muu kuin Gunda!…