Tuolla… tuolla, missä verho oli vähän syrjään siirrettynä, hän näki taaskin tuon keropäisen Gundan. Niin lähellä oli hänen niskansa, että Nikolaita melkein halutti painaa suunsa akkunaruutuun ja huutaa hänelle: "missä Silla on?"
Hän tunsi lattian notkumisen ja torvisoitonkin kaksinkertaisen voimakkaana sinne, missä hän seisoi; tuntui kuin koko tanssijaisjoukko olisi tullut hänen päähänsä elämöimään!
Tuolla tulivat luisut olkapäät ja yläpuoli päällysnutulla verhottua selkää — ja sauva, joka taskusta pistäytyi esiin… ja hiukkanen hienoa hatunröytää…
Se poltti sikaaria ja kumartui alaspäin, juuri kuin jutellakseen…
Kenen kanssa?… Kenen kanssa?
Sillä se oli Ludvig Wejergangin, tuo kaitainen, suora selkä, joka ylpeydeltään näytti voivan taipua ainoastaan alimmaisesta kohdastaan, lantioista!
Nyt se poistui, varmaankin tanssimaan!…
Se pieni kohta akkunaruutua, josta verho oli syrjään siirrettynä, oli paksusta hiestä himmeänä. Ainoastaan silloin, kun joku raskas pisara valui alas sisäpuolella hikistä ruutua myöten, voi sen jälkeistä juovaa pitkin saada nähtäviinsä jonkun osan siellä sisällä liikkuvain vilahduksista…
Tuolta palasi Wejergangin varjo sauvoineen ja hattuineen paikallensa jälleen… ja alempana näkyi naisen pään vinot muodonpiirteet, jotka vilkkaasti liikkuivat.
Taaskin katosi varjo sauvoineen, ja Nikolai varustautui uudestaan sitä etsiäkseen.