Juuri nyt jätti viruva vesipisara kirkkaan juovan jälkeensä, ja siitä hän seuraavassa silmänräpäyksessä vilahdukselta näki tanssivan olennon, — ainoastaan kumartuneen pään ja puoleksi varjotut kasvot…
Hän oli nähnyt kylliksi… enemmän kuin sadan kynttiläruunun valossa!
Ja heti sen jälkeen oli Nikolai myöskin tuossa ihmistulvassa, jota ovesta sisään virtaili.
Ovi aukeni ja sulkeutui taukoomatta pyrkiväin edessä, jotka antoivat pääsylippunsa ja joiden hikoilevat, punaiset naamat katsojan silmäin eteen yhteensä muodostivat harmaasen höyryyn puoleksi verhotun, sangen kirjavan sekasotkun.
Aina toisinaan ryntäsi sieltä ulos joku yksityinen pari ja riensi suureen ravintolahuoneukseen.
Hän ei ollut kuulevinansakaan pistopuheita eikä haukkumasanoja.
"No, siinä! No, siinä!" kuului siellä tunkeutuvain joukossa.
Nikolai kaivautui vaan ovea kohden… Sinne kun pääsisi!
"Pääsylippu?"
Nikolai ei vastannut.