Hänen ainoana toivonaan, melkein välinpitämättömän sävyisesti suodessaan itseänsä viedä ulos puoleksi pimeään talvi-ilmaan, oli se, että saisi olla tarpeeksi lähellä, voidakseen ovesta ulostulijoita silmällä pitää. Raivoansa pidätellen tunsi hän sentään pikemmin voivansa panna henkensä alttiiksi kuin nyt jättää puutarhan, jos häntä vielä etemmäksi raastamaan ruvettaisiin!
Soitto taukosi. Hiestyneinä ja hengästyneinä virtasi ihmisiä joukottain tanssin välillä ulos.
… Tuolla tuli Wejergang — ja Silla hämillään ja hieman vastahakoisesti hänen kanssansa. Mentiin ylös ravintolahuonetta kohden.
Äkkinäisellä nykäyksellä riuhtaisi Nikolai itsensä irralleen ja syöksyi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeydestä suoraan heidän keskellensä.
Sillalta pääsi kauhistuksen parahdus; mutta Nikolai loi häneen vaan pikaisen silmäyksen ja lennätti hänet taaksensa — ja seisoi niin silmä silmää vastaan Wejergangin edessä!
Tuo nuori jalopeura muutti karvaansa ja peräytyi askeleen takaperin, keksittyään edessänsä tämän hurjistuneen, vihaa hehkuvan näyn; — mutta tunnettuaan siinä vanhan kouluaikaisen vihollisensa, käyristi hän ivallisesti huuliansa.
Juuri tämä naaman-ilve se oli, joka kiihotti Nikolaita ryntäämään häneen käsiksi, jonka tähden Wejergang taas puolestaan huusi:
"Sinä häpeemätön lurjus!"
Samassa löi hän herrassauvallaan Nikolaita vasten kasvoja, niin että sauva poikki rätkähti.
"Auttakaa!… Auttakaa!… Poliisi!"