Barbro istui ja huokaili ja itki lastenkammarissa, niin että tuskin kukaan uskalsi sinne päätään pistää.
Sellaiset kohtaukset kestivät muuten korkeintaan päivän; mutta tätä kesti nyt vielä kolmantena päivänä, ja se häiritsi jo kotirauhaa! Ja sitten sai Wejergangin rouva taaskin päänsärkynsä ja tarvitsi uinahtaa iltapäivällä, joka oli tavallinen parannuskeino, minkä kestäessä kaikkien täytyi hänen lähellään olla hiljaa kuin kala kivellä.
Se oli juuri Barbro, joka tavallisesti suojeli hänen untansa kävellen hiljaa ympäriinsä, sihistellen ja varoitellen, aina keittiöön saakka ja ollen vartijana käytävän ovella. Mutta nyt hän istui siellä lastenkammarissa ja nyyhki.
Kyllä se häntä vähän kummastutti, kun rouva koko ajan lepäsi niin hiljaisena eikä kertaakaan huutanut häntä. Toiselta puolen oli hän kuitenkin hyvillään siitä rangaistustuomiosta, minkä oli julistanut. Rouva tulisi kyllä tuntemaan, mitä merkitsee häntä vastustella, jos kestäisikin tuota vaikka koko viikon!
Sitten tuli pimeä, ja rouva nukkui vieläkin. Hän nukkui aina siihen asti, kunnes konsuli tuli illan kuluessa hevosella kotiin. Ei rouva noustessaan soittanut edes kynttilätäkään tuomaan.
Nenäliina pään ympärille käärittynä, kasvot punaisina ja itkusta ihan menehtyneenä otti Wejergangin rouva tänä iltana vastaan miestänsä; hän oli kovin ärtyisellä tuulella ja puhuikin ihan värisevällä äänellä.
Hän ei tyytynyt vähempään, vaan vaati Barbrolle lähtökäskyn antamista!
Oli varsin verratonta hirmuvaltaisuutta perheessä… oli ollut semmoista jo monta vuotta!… Ja kun hän oli sitä aina valittamatta sietänyt, — Wejergang kyllä tiesi, ettei hän milloinkaan ollut valittanut! — niin oli se kaikki tapahtunut lasten tähden. Mutta nyt se todellakin oli ihan tarpeetonta, ja "nythän on parhainta käyttää hyväkseen tilaisuutta; imettäjä on tullut vallan liian ylpeäksi tässä talossa!"…
Että lähtökäsky oli annettava mitä hienotunteisimmalla ja sääliväisimmällä tavalla, vaikka myöskin samalla peruuttamattoman varmasti, se oli itsestään ymmärrettävä asia. Rouvan koko seurapiiri oli yksimielisesti kauan varronnut, että Wejergang jo viimeinkin käskisi pois tuon pilaantuneen ihmisen!
Ainoa olento, joka kaikesta sielustaan ja sydämestään oli hämmästyneenä, aivan kuin ukonliekin lyönnistä huumaantuneena, ja joka ei pitkään aikaan voinut tätä asiata käsittää — että hän, Wejergangin Barbro, todellakin nyt siinä istui pois käskettynä sekä Ludvigin ja Lizzien läheisyydestä että koko talosta, missä oli niin välttämättömän tarpeellinen henkilö ollut, — tuo ainoa olento oli Barbro itse!