Loukattuna hän juhlallisesti käveli siellä ja vartoili, että jonakuna päivänä lähtökäsky peruutettaisiin. Ja niin hän oli nöyrä rouvalle ja itki lapsille.
Mutta aina hän kohtasi vaan tuota samaa ystävällisyyttä, joka ilmaisi vaan lähtökäskyn peräyttämätönnä pysyvän.
Katkerana hän sitoi kauniimman päähineensä leukanauhat ja pyysi, loukatun tavalla arvokkaasti, lupaa kaupungissa käydäkseen.
Mitä tämä merkitsisi, sen saisi rouva kyllä aikanansa tietää, sitten kun hän päivän kuluella takaisin palaisi. Ei se tiennytkään mitään vähempää, vaan oli nyt hänen varma, horjumaton tarkoituksensa tarjoutua muille, jotka ymmärsivät arvostella häntä paremmin kuin Wejergangilaiset.
Hän ohjasi kiukustuneena askeleensa suoraan maaherra Scheelen luokse: siellä oli neljä lasta, joille katsojaa etsittiin. Maaherran perhe oli pääkonsulilaisten läheisimpiä seurusteluystäviä, joille hänen tarvitsisi vaan näyttäytyä, ja avoimin sylin hän otettaisiin vastaan. Miten monta kertaa olikaan maaherran rouva kiitellyt hänen säntillisyyttään ja alentunut puhumaan hänen kanssansa, kun he olivat siellä päivällisillä sunnuntaisin! Olihan hän useammin kuin kerran vaan ylistellyt Wejergangin rouvan onnea, kun hänellä oli sellainen helmi talossaan, ja sitä huokaillut; ettei itse voinut sen vertaista löytää.
Mutta mikä onnettomuus nyt olikaan — maaherran rouva sitä erittäin valitti… he olivat juuri ennättäneet päättää toisen ottaa!
"Ajattelepas, Scheele!" huudahti maaherran rouva, kun hänen miehensä saapui kotiin toimistosta; "siellä Wejergangilla on tapahtunut vallankumous, ja tuo suurivaltainen Barbro, lapsenpiika, on saanut matkapassin. Hän on käynyt täällä ja, tarjoutunut meille… mutta en mistään hinnasta tahtoisi ottaa tuommoista pilaantunutta huonekalua!"
Barbro kulki pitkältä sinä päivänä ja etevimmissä perheissä. Hänellä oli näytettävänä pääkonsulin antama pitkä, erinomainen päästökirja suurelle, kolmeen osaan käännetylle paperiarkille kirjoitettuna, ja tiesipä hän sitäpaitsi, kuinka hyvin hän oli tunnettu. Mutta miten suurellisena ja ylevänä sekä komeana hän seisoskeli ovilla ja kuinka hyvin käyttäytyikin — ei hän kuitenkaan kohdannut ketään, joka olisi häntä tarvinnut!
Ja myöhään illalla, myöhempään kuin olisi tarvinnutkaan, koska hän ei mielellään tahtonut talossa näyttäytyä, hän palasi väsyneenä ja toiveissaan pettyneenä kotiin jälleen.
Tuntui todellakin ikään kuin hänen vuosikausia kestänyt, vakaantunut arvonsa ja kunniansa, koko hänen kullan puhdas uskollisuutensa, koko amman ja lapsenpiian taitonsa täällä Wejergangilaisten luona olisivat kerrassaan savuna ilmaan haihtuneet!…