Vaikka hän noin tappiolle joutuneena ja haavoitettuna palasikin tuolta onnettomalta sotaretkeltänsä, niin, varsin kummallista kyllä, ei ollut talossa ketään, joka olisi kysynyt, miten hänen oli käynyt — vaikka hän kyllä huomasi, miten vahingoniloisilla katseilla häntä silmäilivät kaikki nuo palveluskumppalit, joiden onnen ja onnettomuuden tähden määrääjänä hän rouvan luona oli jo niin monet vuodet ollut. Ja yhtä usein kuin hän yritti alkaa keskustelua rouvan kanssa tästä asiasta, yhtä usein rouva johti puheen johonkin muuhun aineesen — niin, vastasipa jo kerran suoraan niinkin, että Barbron tulisi tietää, ettei hän milloinkaan puuttuisi semmoiseen asiaan.

Mutta ystävällisyyden osoitukset karttuivat aina sen mukaan, mitä lähemmäksi lähtöpäivä joutui; — jopa alkoi Barbro saada selville, mitä tarkoitettiin tuolla ystävällisyyden ruuvilla, joka kiertyi niin lempeästi ja myötäänsä työnsi häntä kauemmaksi talosta!… Pääkonsuli toimitti koetteeksi Nikolain työhön pajaan nostokoneen läheisyyteen, ja rouvalta heltisi milloin semmoinen, milloin tämmöinen kapine, jonka Barbro sitten muistina pitäisi. Mutta kun hän sitten eräänä päivänä — oikein kekselijäästi pääkonsulin puolesta! — sai lahjaksi hänen vanhan matkalaukkunsa, antoi hän yht'äkkiä, kokonaan masentuneena, suuren, raskaan persoonansa vaipua sille. Ei hän voinut saada päähänsä, ei ollut milloinkaan uskonut, että semmoinen päivä olisi tuleva, jona eroisi rouvasta ja Ludvigista sekä Lizziestä… tätä hän ei voisi kestää!

Tämä oli vetoomista suorastaan itse pääkonsuliin. Mutta vastaus ei ollut ihan semmoinen, mitä Barbro toivoi. Konsuli taputti häntä olkapäähän ja sanoi:

"Minua ilahduttaa, rakas Barbro, että näet viettäneesi hyviä päiviä!" —

Kun hän sai konsulin konttoorista palkkansa ja säästökirjansa — koko summa nousi sataan neljääntoista spesietaaleriin, johon tulokseen, niin kuin konsuli sitä sanoi, hänen sopi olla täydellisesti tyytyväinen, kun otti huomioonsa nuo suuret summat, jotka häneltä olivat Nikolain tähden menneet — mainitsi hän päättäneensä nyt levätä jonkun ajan, ennen kuin menisi uuteen palvelukseen, ja sopineensa asunnosta ja hoidosta erään talonomistajan kanssa siinä lähiseudulla maalla… hän oli nyt puuhaillut muitten hyväksi neljätoista vuotta!

Viimeinen ilta, jota hän oli niin hirveän levottomana ajatellut, kului sentään helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Pääkonsulilaiset olivat lapsineen kutsutut Willockin maatilalle iltapäiväksi, niin että jäähyväiset saattoivat tapahtua vaan aivan lyhyesti herrasväen astuessa vaunuihin.

Hän jäi seisomaan siihen, sormissaan vielä jäljellä tunnelma Lizzien hienoista, pehmeistä turkista, joita äsken oli käsin sivellyt.

IV.

Sorvari teki aina säännöllisen kierroksensa matami Selvigin kapakkaan iltasilla, saadakseen tarpeellista sydämenvahvistusta kotiintulonsa varaksi. Kun olutpullo oli tyhjennetty ja kohtuullinen määrä ryyppyjä otettu, oli hänen, aluksi vilkkaanlainen, levoton muotonsa jäykistynyt ja muuttunut tylsämieliseksi, tuijottavaksi naamariksi. Se oli hänen sisällistä olentoaan ympäröivä ulkokuorensa, syvään tiedottomuuteen vaipunut ihmisensä, mikä näin joka päivä nautti hetkisen unhotuksen onnellisuutta tuossa elinikäisessä taistelussa, johon oli kerran tullut antautuneeksi solmitessaan sen irroittamattoman siteen, mikä kiinnitti häntä tuohon velvollisuuksiaan ankarasti seuraavaan matamiinsa, — taistelussa, jossa hän niin kokonaan pelistä vetäytyi ja kaikki menneenä piti. Kun hän istui hiljaisena ja tuumivaisena ja tirkisteli lasiinsa, saattoi huomata hänen päässään jotakin hautovan, kentiesi vaan ryyppyjen järjestysnumeroa, kentiesi laskua, taikka kentiesi myös kokonaista etäistä aatemaailmaa, johon hän hiljaisena tirkisteli, juuri kuin luonnontutkija pohjattomaan käsittämättömyyteen.

Taikka kentiesi hän hiljaisena ja maltillisena mietiskeli avioliiton pulmaista kysymystä — ja sitä johdonmukaisuuden ihmeellistä lakia, joka hänet oli tänne kapakkahuoneesen saattanut.