Ja sitten tuli hänelle yht'äkkiä hyvin kiire.
"Ei, ei, ei: meidän täytyy lähteä kotiin, Nikolai! — kuuletko sinä!
En minä uskalla enää tässä seistä!"
Nikolai vähän kiivastui, mutta tyyntyi äkkiä, huomattuaan Sillan kauhistuneen muodon. Hän oli hätäisesti kääntänyt hameensa taskun nurin ja taas oikein ja seisoi ja piteli sitä tirkistellen ja etsiskellen pitkin maata ympärillään. Sitten hän melkein hurjistuneena alkoi poveansa kouria ja tutkistella.
"Rahat… ne rahat, Nikolai!" — huusi hän tuskallisesti ja pudisteli sitten taas hamettaan ja katseli ympärilleen ihan kuin hourupäisenä. Pienet hopearahat ja kuparit olivat kiedottuina setelirahoihin, joita oli kaksi riikintaaleria, koskematta juuri semmoisina kuin ne isältä sain… "Minä ainakin pistin ne heti taskuuni!"
"Mitä minun on tekeminen, Nikolai!" — alkoi hän valitella; mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä jotakin, ja hän työnsi kiireesti kätensä koppaan. Mutta ei siellä kumminkaan mitään ollut!
He haeskelivat haeskelemistaan…
Siellä nurkan kohdalla roskaläjässä, siellä ne varmaankin olivat, sillä sielläpä hän juuri oli seisonut ja koppaansa heiluttanut. Sehän oli selvää, että ne siellä viruivat pullonsirpaleiden joukossa!…
Syksyisen uuden kuun vaalea, kaitainen reuna ennätti jo nousta lastauspaikkojen yläpuolelle sillä aikaa, kun he askel askeleelta kulkivat ja haeskelivat, ja Silla silloin tällöin voivotteli pelokkaasti, yksitoikkoisesti, — "mutta jos en niitä löydäkään!" — ja Nikolai käsin kyynärpäitään myöten ruopi mutarapakoita, joihin paperirahat ja muut kentiesi olivat voineet vaipua. He olivat olleet kadulla, olivat haeskelleet roskaläjästä, he olivat etsineet ja tutkineet sieltä ja täältä uudestaan ja aina uudelleen; — mutta rahojapa vaan ei ollut löydettävissä!
Alkoi jo tulla kovin myöhäinenkin… ja kotona vartosi Holmannin matami… Nyt hän jo todellakin vartosi!
Silla jo alkoi ääneensä itkeä.