Nikolai oli silloin tällöin kehoitellut häntä "tyyntymään", sitten hän kyllä rahat löytäisi! Nyt hän viimeinkin sanoi:
"Minua haluttaisi tänään vielä kerta syöttää sinut kelpo tavalla leivoksilla, ja sitten menisimme ja heittäytyisimme mereen, me molemmat, Silla! Silloin ei se ainakaan olisi valhetta, että me siellä loikkoisimme, eipä olisikaan!"
Oliko hänen ehdoituksensa sitten täydellä todella lausuttu vai eikö, hyväksytyksi ei se kuitenkaan tullut. Silla istui epätoivoisena ja lohduttamatonna hirsipölkyllä; kyyneleet valuivat suurina pisaroina.
Tuo kuuden-, seitsemäntoistavuotias sepänoppilas seisoi siinä miettiväisenä, matala lakki työnnettynä takaraivalle viikon työnhiestä yhteenvanuneiden hiuksien peitoksi. Hän tuijotti herkeämättä vanhan hirsipölkyn mädäntyneesen, syvään koloon… Kolo tuli yhä mädäntyneemmäksi, yhä syvemmäksi, yhä tyhjemmäksi hänen työskenteleväin ajatustensa etsiessä jotakin neuvoa… Mutta sitäpä ei mieleen johtunut…
Varmana kohtalostansa nousi Silla seisomaan, otti kopan ja lähti astumaan kotiin päin, herkeämättä suoraan eteensä tirkistellen. Tämä oli hänen kulkuansa mestauslavalle!
Hänen jäljessänsä seurasi Nikolai niin lähelle kuin vaan uskalsi, tuon tuostakin erilaisilla sanoilla kehoitellen: — "älä pelkää, Silla!… Ei ne sinua voi tappaa kumminkaan!"
Jonkunlaista, hiljaisen ruikutuksen tapaista ääntä kuului todistukseksi, että Silla hänen lohdutuksensa kuuli!
Kun hän viimein katosi kadun kulman taakse, kiiruhti Nikolai perille oikotietä, jonka ainoastaan hän ja talon vanha kissa tunsivat, ja aidan raosta talon ulkopuolelta hän näki, miten Silla, pää alaspäin painuneena samallaisilla, hiljaisilla askeleilla pysähtymättä vaipui maakerroksen rappuihin.
Kun sitten jo oli pimeä, seisoi hän akkunan takana ja kuunteli. Hän vielä kuuli Sillan hiljaa nyyhkivän sen myrskyn jälkeen, mikä häntä oli kohdannut.
Holmannin matami oli kuulustellut sekä suoraan että ristiin ja lopuksi puristanut Sillalta tunnustuksen, että hän oli Nikolain seurassa ollut. Että hän, Holmannin matamin tytär, kaikista kielloista huolimatta seurusteli tämän harhaan joutuneen ja turmeltuneen ihmisen kanssa, joka häntä, Holmannin matamia, oli palkinnut semmoisella kiittämättömyydellä, tuopa oli hänet haudan partaalle saattamaisillaan…