Mutta tänään oli tohtori häntä niin erinomaisen ystävällisesti puhutellut ja niin paljon rahaa tarjonnut! Hän oli suoraan hänen omaantuntoonsa vedonnut, lasta taputtanut ja tuumannut, että kun vaan siitä oikein kysymys tulee, niin Barbro varmaankaan ei semmoinen äiti olisi, joka noin kauniille, pienelle poikaselle niin kurjia päiviä laittaisi… antaisi hänen puutetta kärsiä… palelluttaa tuommoisia pieniä, sieviä jalkasiansa! — kun hänellä kyllä saattaisi olla hyvä ja lämmin ja loikoisi kuin prinssi vaan tuolla kehdossaan.

Mahdotonta oli enää vastustaa, ja melkein omin lupinsa ikään kuin lupauksen tapaista Barbron huulilta livahti.

Sitten tuli siihen naapurin eukko, ja hän ajatteli asiata ihan samoin ja kertoili niin liikuttavasti kaikista niistä pienistä lapsista, joiden hän tiesi kahtena viimeksi kuluneena vuotena siinä lähistöllä puutteesen ja huonoon hoitoon kuolleen sen tähden vaan, että äitien oli täytynyt kaiket päivät töissä viipyä, eikä heillä ollut varaa mitään heidän puolestansa suorittaa. Ja niin hän ja läkkisepän vaimo sitten toinen toisensa kilvalla lavertelivat samasta asiasta, pelkästään samasta asiasta vaan!

Barbro istui ja kuunteli ja hoiteli lastansa. Tuntui kuin sydän olisi pakahtumaisillaan… Hän tuumaili hetkisen, ei kotituntureille palaamista; — ei, vaan johonkin toiseen kotiin yhdessä lapsensa kanssa mennäkseen!

Tuntuipa tuo oikein kiusaukselta!

Yön kuluella alkoi häntä niin kovasti nyyhkityttää, että koko ruumistansa värisytti, niin että hän, jotta ei läkkiseppäläisten unta häiritsisi, meni ulos vihmasateesen; se rauhoitti ja virkisti!

Juuri kun hän seuraavana aamuna ojan reunalla seisoi ja autteli naapurin eukkoa pesuvaatteiden viruttelemisessa ja vääntelemisessä, näkyivät nelipyöräiset tielle pysähtyvän. Ajaja — hänellä oli korunauhoilla reunustettu hattu ja nuttu — astui ajopelistä ja meni suoraan läkkisepälle.

"Saat vääntää raidin valmiiksi, Barbro, se näkyy olevankin viimeinen, minkä täällä väännät!" — tuumaili naapurin eukko, — "konsulin vaunuthan sinua tuolla vartoovat!"

Ja sitten väänsi Barbro raitia, kunnes ei siinä enää pisaraakaan vettä jäljellä ollut… Nyt se oli tullut!

Hän meni mökkiin ja muutti lapselle vaatteet; tuntui siltä, kuin olisi hän vallan hourupäinen ollut eikä lastakaan käsissään tuntenut.