Hän näki palvelijan puhdasta rahaa kuusi taaleria läkkisepän vaimolle maksavan. Jäykkä ja pitkä sekä ylevän näköinen hän oli, päässään uhka uljas herrasnenä, ja melkein kumarteli joka kerta, kun Barbro raukka tuli häneen katsahtaneeksi, ja yhä vakuutteli:
"Ei ole kiirettä… ei ollenkaan kiirettä! Emme milloinkaan me pääkonsulin väki herää ennen yhdeksää, ja siksi meillä on kylliksi aikaa vielä!" — Ja sitten hän katsahti kelloa.
Ja aina, kun hän sillä tavalla kelloa katsahti, kiirehti Barbro omaa poikaansa vilkaisemaan, nyt kun oli tullut käsky ja määrähetki hänestä luopua.
Lapsi oli taas nukkunut. Jos se heräisi, niin eipä olisi äiti raukka tiennyt, mitä — tokkopa olisi poikaa jättämään kyennytkään!
… "Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä!" Palvelija veti taaskin raskaan hopeakellonsa napitetun liivinsä taskusta.
Mutta nyt oli se Barbro, jolla kiire oli, hyvin kiire, niin kiire, ettei ollut aikaa ympärillensäkään katsahtaa, ennen kuin jo vaunuissa istui, — ja tuo pitkä, jäykkäniskainen, korunauhainen häntä vei eteenpäin hänen kohtalonsa määrättyä rataa myöten.
* * * * *
Kesän kuluella hän seurasi pääkonsulilaisia kylpypaikkaan.
Siellä kulki Barbro ja työnsi vaunuissa kahta pienokaista hiekoitetuilla käytävillä, ja niin tapahtuikin, ei ainoastaan kerran vaan, että ohitse kulkijat imartelivat Wejergangilaisia esimerkiksi tähän tapaan huudahtaen: "sepä oli kelpo imettäjä!"
Mutta hänestäkin täytyi vastenmielisyyksiä tulla… nuo raskasmielisyyden kohtaukset, jolloin hän melkein hurjaksi ja vallan epätoivoiseksi tuli! Hän istui kehdon ääressä ihan tulipunaisena ja itkusta menehtyneenä, lastansa ikävöitsi, ei huolinut ruoasta eikä juomastakaan.