Aamupäivän valo loisti kuin masentava hiljaisuus korkeista, ylhäällä seinässä olevista akkunoista ihmisiin, koneisin ja tavarapakkoihin.
Kahdentoista aika oli tulossa. Viimeinen hetki kului hitaasti, aina hitaammin eteenpäin. Koneet levittivät kuumuutta ja öljynhajua yhä enemmän, niin että olo jo alkoi käydä melkein huumaavaksi.
Muutamia helteisiä, pitkiä minuutteja vielä… viimeinkin kello soi!
Ja ikään kuin tenhovoimalla yht'äkkiä pukeutuneina virtasi tehtaantyttöjä parvittain sievissä vaatteuksissaan — esiliinat edessä ynnä kaulahuivit niin kauniisti leuan alle sitaistuina sekä vielä erityinen huivi rinnan ylitse ristiin kiinnitettynä — ruokakantimet kädessä alas rappuja myöten.
Tuota kirkasta kevät-ilmaa… sitä kun saisi oikein läähättää sisäänsä! — Silla, kuumana ja janoisena kun oli, kopisteli ruokakantimellaan aidan pylväästä jäätyneen lumen jäännöksiä ja pureksi niitä.
Pää täynnä ajatuksia Letvindtenin tanssijaisista, joita Kristofa hänelle oli kuvaillut, hän astuskeli eteenpäin kumppaneittensa kanssa, jotka pitkässä rivissä toinen toisensa käsivarressa seurasivat… koko tie tehtaalta poispäin oli tungokseen saakka täynnä. Tuonnempana laventui se jonkunlaiseksi kaduntapaiseksi käytäväksi.
"Näepäs! — Näepäs, Kristofa!… Wejergang on jo palannut
Englannista!" Nuoret tytöt nyhkivät toisiansa oikein innostuneina. —
"Uusi kevätnuttukin, vaalea, vaaleanruuni!"
"Joutavia! Minä sen jo silloin näin, kun hän tuli höyrylaivalla eilen, minä… hän ja koko joukko englantilaisia… Kaikki ne olivat ruunia, joka mies; minä luin täydelleen seitsemän erilaatuista lantaruskeata!" — Se oli Josefa, joka nyt käytti kieltänsä; hän oli kerran ollut kuosikaupassa kokeilemassa.
"Saapa hän varoa itseään öljyltä!" hikersi joku.
"Hän on tavattoman kaunis! Näetkös, kuinka hän käy nenä uljaasti pystyssä… Ai, ja tuommoinen punainen, sievä silkkinen nenäliina rintataskussa!" kuiskasi Kristofa Sillalle.