Hän pysähtyi ulkopuolelle, kuultuansa ennestään hyvin tutun, kuivakiskoisen, tasakorkean äänisäveleen siellä sisällä taaskin purkavan ulos äidin totuudenharrasta katkeruutta.
Tyytymättömän näköisenä ja vastenmielisesti Silla avasi portin, jonka takana Anderssonin matamin palvelustyttö seisoi tulipunaisena ja kykenemätönnä itseänsä puollustamaan, sillä aikaa kun Holmannin matami, helmat ylös käärittyinä, seisoi jalat hajallaan pihaojan päällä ja virutteli pesuvaatteita. Hän puuhaili huolellisesti ja vitkalleen, eikä hänen savenharmaissa silmissään näkynyt vähääkään mielenliikutuksen merkkiä:
"… Pitäisihän toki Anderssonin matamilla olla edes rahtunen järkeä tietääkseen, ettei niin kauan pidetyitä vaatteita voi viikossa valmiiksi saada… saatat hyvin viedä minulta semmoisia terveisiä hänelle. Enkä minä myöskään ole tottunut, vaikka olenkin köyhä ja vähissä varoissa, panemaan vaatteita pesuun paikkaamattomina ja repaleisina… ja minä uskallan sanoa, että sekä Nilsonin mummo, joka tässä vieressä asuu, että muutkin tämän talon ihmiset ovat ihmetelleet nähdessään, millaisissa vaatteissa semmoinen, joka itseään ruokakauppiaan rouvaksi nimittää, antaa miehensä ja lapsensa käydä!… Ei, ei sinun tarvitse minua vastustella, piikaseni; mitä minä kerran sanon, se on sanottu! — Ja entäs sukat sitten!… emme huoli niistä puhuakaan, toinen kantapää kun oli kurottu kokoon purjelangalla, niin ettei oikein kehtaa semmoisia pestäkään. Ihmiset saattavat näyttää niin mahtavilta kuin ikään tahtovat vaan, — mutta pesuvaatteet, kyllä ne puhuvat, puhuvatpa niinkin!"
Sitten hän kääntyi tyttäreensä päin ja lausui pitkäveteisellä, oikein musertavalla äänenpainolla:
"Jos olisit vähäistä ennemmin tullut, Silla, olisit voinut minulta säästää paljon työtä!… Mutta eipä ole väliä; mitä ennemmin he minusta hengen ottavat, sitä parempi!… Minäpä en koskaan ole enään elää toivonutkaan siitä hetkestä alkaen, jona isäsi täältä lähti!"
"Minä otan kiinni ja väännän kanssasi, äiti!"
"Nytkö vasta, kun kaikki jo tulee väännetyksi? Kiitoksia vaan! Mutta olisit hiukkasen älyä osottanut, jos sinä, joka olet vaan istunut siellä tehtaassa, olisit vähäsen kiirehtinyt auttamaan sitä, jonka täytyy pestä ja tehdä raskasta työtä koko aamupäivä!"
"Kiitoksia terveisestä, matami Holman!" — se oli Anderssonin matamin palvelustyttö, joka nyt viimeinkin oli saanut sanat suuhunsa; — "mutta minä luulen, ettei teidän enää tarvitse itseänne meidän pyykillä vaivata; se on liian huonoa ja halpa-arvoista niin suurille selityksille."
Hän nyykäytti ja lisäsi, samassa kiireesti portista ulos luikahtaen:
"Hyvä olisi, jos lipeänne olisi puoleksikaan niin purevata kuin kielenne!"…