Se oli ylimalkaan Holmannin matamin sekä parhain kuin myöskin itsetuntoisuutta todistava puoli, että hän aina isosi ja janosi oikeutta tässä maailmassa — muissa ihmisissä. Ja mikäli tämä vaatimus osaksikaan kääntyi koskemaan myöskin häntä itseä, silloin hän oli kylliksi onnellinen huomaamaan loan oman ovensa edestä aina kaikki hyvin la'astuksi. Silloin hän olikin niin suotuisassa tilaisuudessa, että saattoi määrätä sekä säännöt että poikkeukset…
Jokaisella on loistoaikansa, ja että väkipyöräin sorvaaja Holmannikin oli elänyt, sitä aljettiin käsittää oikeastaan vasta sitten, kun hän jo oli näyttämöltä kadonnut — ja kentiesi hän itsekin siitä vasta nyt oikean käsityksen sai.
Ei ole nimittäin likimainkaan yhdenarvoista perheelle, saako se elatuksensa miehen työstä ja viikkopalkasta, vai onko se muuten hankittava, ja olevaiset olot teki vieläkin ahtaammiksi Selvigin matamilla piilevä Holmanni-vainajan lasku, joka toi seurassaan matamin tupaan sangen hämmästyttävät, vastenmieliset kasvot. Hän ei voinut saada päässään selväksi, että tuo lasku olisi oikea; — sillä olihan Holmannilla aina ollut määrätty, säännöllinen summansa taskurahoja!
Runsaasti tulvaili Holmannin matamilta katkeria lauseita, kun hän näki olevansa pakotettu joko kärsimään puutetta tahi etsimään työtä.
Hän oli tähän saakka tiennyt tarkoin ja säntilleen, miten hänen oli käyttäminen miehensä ansaitsemat rahat omassa majassaan, ja sen ohessa hän oli pitänyt tarkalla silmällä, miten muiden perheissä oli tämän asian laita. Hän oli, niin sanoaksi, näinä vuosina aina mukavasti istunut kuorman päällä ja ajanut. Mutta nyt oli, sitä pahempi, semmoinenkin aika tullut, että hänen itse täytyi laskeutua alas ja ruveta vetämään — ja siihen hän näytti huonommin soveltuvan.
Tämmöisessä ratkaisevassa tilaisuudessa ollessaan huomasi Holmannin matami, että jos koskaan oli johonkuhun käsiksi käytävä, niin olisi se nyt tehtävä — mutta kenen olisi käyminen, sen hän jätti sanomatta. Hyväksi aluksi hän käytti edukseen pääkonsuli Wejergangin tuttavuutta saadakseen tyttärellensä Sillalle työpaikan tehtaassa. Joutilaille käsille täytyi hankkia jotain tehtävää, ja palkitsisihan se kaikessa tapauksessa edes hiukkasen hänen miesvainajansa menneitä viikkopalkkoja. Ja kun hän sitten itse olisi kotona ja hoitaisi kunnollisesti talouttaan ja sen ohessa myöskin parsisi ja paikkailisi ja ottaisi pestäkseen vaatteita, kun semmoista tointa olisi saatavana, niin ei ainakaan kukaan uskaltaisi syyttää, ettei Holmannin matami näinä vaikeinakin aikoina tietäisi velvollisuuttaan täyttää!
Ja tätä velvollisuuttaan hän täytti vielä silläkin tavalla, että ankarasti esti Sillaa vapaita aikojaan joutiloimiseen käyttämästä, joka nuorisolle on niin turmiollista. Neuloa ja parsia ja paikkailla illat myötäänsä — ei voinut olla parempaa keinoa hänen vakaannuttamisekseen!
Mutta juuri silloin, kun Silla istui ja neuloi ja parsi ja paikkaili myöhäiseen iltaan saakka matalan öljylamppunsa ääressä, pyörivät ajatukset hänen päässään täydessä tanssissa ja riemussa, ja kaikki Kristofan ja muiden ystävättärien kuvailut muodostuivat siellä yhtä selviksi, kuin olisi hän itse niissä osallisena ollut. Saippuakupla toisensa jälkeen, seuraava aina edellistään erinomaisempi, nousi ilmaan ja pirahti rikki juuri Holmannin matamin nenän edessä hänen siinä istuessaan ja neuloessaan. Ei hän sanonut mitään, — ihmetteli vaan toisinaan, mitä sukan kantapäässä voinee olla hymyiltävää ja naurettavaa!
VII.
Alhaalla Hägbergin pajassa näytti siltä, kuin olisi ollut, ei ainoastaan joutomaanantai, vaan myöskin joutotiistai. Tuskin ainoatakaan henkeä oli siellä saatavilla, niin autiota ja tyhjää siellä oli. Pajan edessä vartosi pitkä rivi kuokkia, lapioita ja kivihakkuja, joita piti teroitettaman, käytettäviksi tien raivauksessa tuolla alempana uuden satamalaitoksen lähellä.