Hägberg tuli pajaan, etunahka riippumassa toiselta olkapäältä, ihan kuin hurjistunut… Ei ollut enää ainoatakaan säntillistä kisälliä eikä oppipoikaa; mutta hän oli päättänyt antaa poiskäskyn heille joka miehelle järjestään, niin totta kuin hän Hägbergin nimeä kantoi!
Yksi siellä kuitenkin seisoi ja rehki! Hän oli siellä seisonut ihan yksinään ja viilata jyrskyttänyt kisällinäytettään eilen koko juhannuspäivänkin. Mutta semmoista se on, toinen joutiloipi, ja toinen rahan-ahneudessaan mielellään suopi sielunsakin palaa… Oikein kelpo työmies, hitto vieköön! — ja jos ei hän olisi joutunut tekemisiin poliisin kanssa… niin, ei! — ei, niin; pääsihän poika siitä vapaaksi, se on totta!…
Puhuttu oli Nikolai, joka uudelleen oli Hägbergin pajaan työhön tullut palvellakseen oppiaikansa loppuun.
No, viimeinkin!… Tuolla tuli kaksi, hönkötellen pihaa pitkin pajaa kohden.
Hägberg kääntyi poispäin eikä ollut heitä näkevinänsäkään. Eipä nyt ollutkaan, oikein ajatellen, aika käskeä pois väkeänsä. Itse hän vaan meni pois ja veti kivikuokan ahjosta, ja kun nuo kaksi syntistä tulivat, seisoi hän siellä itse pitkänä, laihana, vankkana ja harmaana, ja takoi niin että säkenet räiskyivät.
Tämä mestarille soveltumaton työ vaikutti paremmin kuin ankarimmatkaan nuhteet, ja kun hän sitten mitään lausumatta heitti kivikuokan käsistään ja alkoi tavallista kuokkaa teroittaa, tuntui selvästi, että pajassa oli helteinen ilma.
Sitten vähitellen aamupäivän kuluessa tulivat muutkin, tuijottavin silmin, pakottavin ohauksin ja naamat vaaleina ja valvomisesta raukeina, yhden silmä paisuneena ja toisen nenän poikki laastaritilkku levitettynä. Äänet olivat käheät, ja mitään lausumatta ryhtyi kukin työhönsä. Heidän täytyi liikkua joutuisasti, jos aikoivat saada korjatuiksi kaikki nuo työkalut, mitkä siinä vartoomassa olivat.
Työtä tehtiin herkeämättä iltapuoleen saakka, eikä koko pajassa sanaakaan hiiskuttu. Silloin huomattiin jo enin osa työtä ennätetyksi, ja Hägberg itse lähti toimilleen kaupunkiin.
Joilla vieläkin oli kiire töissään, he loistivat hiessään, mutta joko sitten siitä syystä, että työ juuri oli parhain lääke parantamaan äsken kuluneen juhannuspäivän ja juhannusaatto-illan hurjailemisia, taikka vaikutti sitä sama huojennus, jota yleensä tunnettiin silloin, kun mestari oli matkoihinsa mennyt — heti aloitti joku yht'äkkiä virittää ääntänsä lauluun, pari muuta haukotella ja ojennella itseänsä sen mielihyvän vaikutuksesta, mitä edellisten päiväin muistelmat heille mukanansa toivat; — ja sitten sitä oltiin kerrassaan täydessä keskustelussa siitä, miten he olivat itseänsä huvitelleet.
Nikolai yksin teki työtään uupumatta; hänestä oli naulanreikä kisällinäytteensä henskeliraudassa tärkeämmän arvoinen kuin heidän kaikki juhannushuvinsa, ja jos nyt vaan jatkaisi työtään, valmistuisi se ennen kuukauden loppua…