Silla oli käynyt karjakartanossa ja tuonut sieltä tavallisen tuoppinsa iltamaitoa, kun hän veräjällä tullessaan kohtasi Nikolain. Nikolai sanoi nähneensä hänen menevän sinne, mutta Silla tiesi kyllä hyvin, että hän oli siinä seisonut ja häntä odotellut.
"Uskopas vaan, Nikolai, minulla oli oikein hauskaa juhannusaattona!" — hän piti kahvasta pyttyä edessänsä Nikolain ja itsensä välillä. — "Kunpa vaan saisit tietää… Et, et milloinkaan elinaikanani!"…
"Siellä Grefsenharjullako?"
"Mistä sinä sen tiedät — sano, mistä sinä sen tiedät!"
"Niin, minä — eräs sepänsälleistä oli siellä… Mutta en minä käsitä, miten sinä siltä kotohiselta voit päästä sinne!"
"Kylläpä se kovin ahtaalla olikin, sen saat uskoa!" Hän vilkasi ympärilleen ja kertoi varovaisesti kuiskuen: — "Äiti ei tiedä mitään muuta, kuin että minä muka makasin ja nukuin sängyssä koko juhannusyön. Hän halusi syödä juhannuspuuroa täti Askerin luona, ja minun piti olla kotona ja silittää; mutta kun kello tuli yhdeksän, minä sanoin jäähyväiset, minä, ja luikahdin tieheni… Kas niin, Nikolai!" — hän löi nauraen käsiänsä yhteen. "Jospa vaan olisit kuullut, kuinka hän elämöitsi eilen aamulla, kun palasi kotiin, ja minä makasin vielä!… Kuulitkos sitä, että meitä siellä punssillakin kestittiin?"
"Kuka sitä sinulle tarjosi?"
"No, pitäisihän sinun se arvata! — Mutta, Nikolai, sinä et hiisku siitä mitään. Se oli eräs henkilö, joka meille tarjosi"…
"Vai nii-in! —"
"Hän tuli sinne ylös vartioimaan, etteivät sytyttäisi juhannuskokkoa lähelle metsää… Niin, tiedätkös, Nikolai, ettei se ollut kukaan vähemmän arvoinen, kuin juuri nuori Wejergang itse! Hänen isänsä vietti juhannuskestiä; ja juuri kello puoli kahdeltatoista piti heidän nähdä kotirapulleen tuliroihu sieltä."