"Ja sitten hän antoi teille punssia? — Sinulleko myöskin?"
"Juuri minulle! — 'Tuolle mustasilmäiselle!" — huusi hän.
"Kyllä kait hän juttelikin sinun kanssasi?"
"Juttelipa niinkin, — hän tietää niin mainion hyvin, että minun nimeni on Silla!… Minä tapaan hänet joka ikinen päivä nyt, tiedätkös Nikolai!"
Nikolai säpsähti, juuri kuin olisi kolauttanut vasaransa tyhjään alasimeen. "Kas niin!"
"Viime lauvantaina konttoorissa, kun hän oli laskenut väärin ja antanut minulle kruunun liikaa, sanoi hän, että minä saisin sen pitää ja ostaa sillä sokurileivoksia"…
"Oh — ho, hei; niinkö juuri hän sanoi? Sepä vasta hyvyyttä on!" — Nikolai teeskenteli jotakin, minkä piti naurua oleman… "Hirveän hyvänlaitainen se on kyökkipiikakin syöttäessään hanhea, sen sitten kiinni ottaakseen!"
Hän seisoi, toisella kädellään veräjänpylväästä kiinni pidellen, ja katseli häntä hetkisen; niinhän se Silla oli tullutkin hienoksi ja sieväksi ja melkein pitemmäksi entisestään. — "Nuori tyttö, joka ei edes tiedä kaunis olevansa"…
Sillan suun ympäristöt alkoivat värähdellä; koko hänen muotonsa osoitti valtaavata vastenmielisyyttä.
"… jos hänelle tarjoavat sokurileivoksen taikka kaulahuivin tahi jotain huvia, niin hän jo kurkottaa kaulansa ja piipertää kohden… Minun luullakseni pitäisi sinun se huomata kaikkialla, mitä näet ympärilläsi, Silla! Kuinka harvat heistä säilyvätkään siksi, että tulisivat rehellisten työmiesten vaimoiksi? Tuskin ennättävät siihen, että saavat tanssia pari kertaa, sen he tekevät, ja sitten on virsi loppunut!… Ja niin hyvänlaitaisia he alkavat nyt olla sinullekin, Silla!… Kyllä se Wejergang pitää varalla sinua, niin pitääkin!… Jos en minä ennätä pitää varalla häntä!" — Hän näytti sekä kovin vaalealta että ilkeältä.