"Oletko sinä mieletön, Nikolai? — Elä muutu noin julman muotoiseksi!"
"Olenpa kylläkin minä mieletön, kun olen siellä seisonut ja viilannut ja kihnuttanut koko kuukauden kisällinäytettäni ja niin antanut sinun täällä käyskennellä susilauman keskellä… Mutta minäpä nyt olen syntynyt juuri semmoiseksi, minä, että kaikkein täytyy edestäni umpilukkuun luikahtaa!"
Silla seisoi samoin kuin aina muulloinkin, kun Nikolai sillä tavalla hänelle jutteli, hämillään ja nurpeana, pitkänhoikka ruumis etukumarana ja silmät maahan luotuina.
"Me kaksi, Silla!" jatkoi Nikolai vihdoinkin ja nykäytti ruumistaan, ikään kuin parempaa painoa antaakseen; mutta hänen äänensä vapisi ja kieli tuntui sanoja tapailevan, — "me kaksi… me olemme ikään kuin kasvaneet yhdessä! Ja koska kerran kävi niin hullusti, — niin — että minä jouduin hullulle tolalle, niin paljoa helpompi oli sinua kaltoin kasvattaa, sillä olinpa minä vankka, minä, mutta sinä olit hoikka ja hento ja sinun täytyi myötäänsä hiipiä kuin kissa valheinesi ja juoninesi. Ja sitten… niin… ajattelin minä… että, jos niin kuin… me kaksi… jotka aina olemme yhtä köyttä vetäneet — eikä minulla ole ketään muuta ollut, johon olisin luottaa voinut, sen sinä tiedät… eikä sinullakaan, Silla! — että me yhtyisimme… Ja, jos sinä ajattelisit samoin kuin minä, niin"…
Hän oli puristanut leveät kätensä veräjänpylvään ympärille, ikään kuin olisi tahtonut vastausta odottaessaan sitä rutistaa tanakan ruumiinsa koko voimalla. Hän tirkisteli tuota alaspäin kumartunutta tyttöä; mutta tämäpä ei silmäystään kohottanut. Ja sitten hän taaskin henkäsi raskaasti; hän tunsi, että hänen oli vielä jatkaminen.
"… Ja nyt minä olen vaivoin koonnut muutamia killinkejä enkä ostanut mitään, ja viilannut ja viilannut niin uutterasti kisällinäytettäni, jotta sitten, kun kisälliksi pääsen ja vielä vuosi olisi loppuun kulunut, ja olisin ennättänyt hiukkasen säästöön panna, niin… niin — voisi käydä laatuun, että sinä kerrassaan pääsisit sekä tehtaan rojusta että noista kotitouhuistasi ja tulisit kelpo sepänvaimoksi, Silla! — Ei sinulla ole milloinkaan ollut ketään, joka sinua olisi niin vaarilla pitänyt kuin minä, sen itse tiedät;… ja minä tahdon sinua kohdella niin, ettet sinä milloinkaan voi sitä käsittää!… Semmoiselle, jolla ei isää eikä äitiä ole, eikä, sen jälkeen kun olin poliisin hoteissa, paljoa kumppaleistakaan tietoa!"… Tässä hänet liikutus kokonaan valtasi.
"… Tuommoinen, noin tavattoman kaunis sepänvaimo kuin sinusta voisi tulla, Silla! Jos on kenelläkään moisia silmiä, joihin seppä saattaa ihastua, niin ovat kait sinun sellaiset; nepä ovat kuin säkenet sysissä säihkyisivät, niin ovat!… Ja sitten, kun tulee kotiin ja saapi nähdä sinun pienen, kauniin, mustan päänypykkäsi vartoomassa tuvan ovella!… Kaikki se, — että minua myötäänsä on pidetty koiran arvossa… ja vielä huonompanakin, — varkaanakin kaupanpäällisiksi, kaikki se olisi vaan kuin leikkiä, jos asiat niin kävisivät… Oma tupa, lukku ovessa ja arkku sisällä, sepä olisi jotain toista, Silla, kuin antaa itseään hinata hyppyhuoneisin ja olla nuortenherrain ja merimiesten pyöriteltävänä pitkin seinämiä!"
Hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jättänyt mainitsematta sen, minkä tuli tässä viimeiseksi tulisessa innostuksessaan lausuneeksi, sillä sitä vastaan, kun Silla juuri äsken seisoi melkein masentuneena, liikutuksen valtaamana ja kyyneleet silmissä, lensivät hänen kasvonsa nyt kerrassaan tulipunaisiksi tuon Nikolain lausuman syytöksen johdosta.
"Tahdotko sinäkin sitten kieltää minulta tuon vähäisen huvin, Nikolai? Minä en saisi nähdä mitään… en olla mukana missään… Niinkö tahdot? Minun pitäisi olla semmoisen, joka en olisi koskaan saanut tanssia — aivan kuin joku harvinainen lintu ihmeteltävänä, joka ensin on häkissä ollut äidin luona ja sitten sinun"…
Tässä sitten sanat loppuivat ja itkuksi ratkesivat.